Meet The Crew, Part 6

Teksti: Jami Koukku
Meet The Crew juttusarjan päätösosassa piinapenkiin istutettiin itse MTC haastattelija, päätoimittaja ja pyöräilyn ihmemies, Markku Alus! Voitko lyhyesti kertoa kuka on mies parran takana ja mitä kaikkea kuuluu toimenkuvaasi Santa Cruz Enduro sarjassa?
Oon Markku Alus, 27-vuotias helsinkiläinen polkupyöräilijä, opiskelija, yleissäätäjä, sekatyöläinen ja luontoihminen. Itseasiassa nuo edelliset kuvaa aika mukavasti mun toimenkuvaa tulevan kauden kinkereissä. Osallistun Saulin kanssa ratojen suunnitteluun, testaukseen, merkkaukseen ja rakentamiseen. Kisaviikonloppuna toimin ratavastaavana, eli huolehdin siitä, että radat pysyvät kunnossa. Tähän voi kuulua tuulen repimien nauhojen fiksaamista, vaaralliseksi kuluneiden monttujen täyttämistä ja muita ylläpitotehtäviä. Saatan myös toimia 0-kuskina tarkistaen ajanoton toimivuuden ja reittimerkinnät juuri ennen ensimmäisiä kuskeja. Perinteisesti oon myös aloittanut ratojen purkamisen heti viimeisen kuskin vanavedessä, joten palkintojenjaon aikaan mua ei välttämättä bongaa kisakeskuksesta lepäilemästä. Osallistun myös kaikenlaiseen muuhun aina ajanoton pystytyksestä toimitsijoiden ohjeistamiseen, joten yleissäätäjä- sekatyöläinen taitaa kuvata mun hommia parhaiten.
 Markku

Markku

 Ja markun juuri sisäänajettu silver kashima FOX

Ja markun juuri sisäänajettu silver kashima FOX

Sut tunnetaan erittäin taitavana pyörän käsittelijänä ja yks mieleenpainuvimmista suorituksista oli 2015 Sappeen kisa, jossa taistelit Hardtail Heroes -sarjan voittoon ja yleisessä sijalle 12! Miten tällaiset taidot ovat kehittyneet, kauanko oot harrastanut pyöräilyä?
Hah se oli hieno kisa! Maastopyöräilyä on tullut harrastettua 12-vuotiaasta lähtien, eli semmoiset 15 vuotta. Alussa ajo oli luonnollisesti puhdasta XC:tä ja mun eka kunnon maastofillari oli Marin Hawk Hill. Pirun siisti pyörä, vieläkin muistan sen uuden fillarin ja tietyn White Lightning ketjurasvan tuoksun! V-jarrut tuntu tehokkailta ja renkaat oli rouheet 1.95” IRC:set. 620mm risertanko oli levee ja stemmi normaali 120mm. Vuoden kovaa ajoa se kesti kunnes sain rungon halki emäputken vierestä juuri takuuajan umpeuduttua. Siitä Mariini lähti kokonaisena hitsaukseen johonkin nyrkkipajalle (hinta: 15e), jossa äijät hitsasivat siihen todella rujon vahvikepalan niin kuumalla liekillä, että ohjainlaakeri ja kaikki vaijerit hirttivät kiinni. Vietiin fillari sitten ostopaikkaan korjaukseen ja taisivat siellä katsoa, että mitä helvettiä. Parin päivän päästä oli takuurunko ja uudet osat veloituksetta kiinni.
Tosiaan kyseisellä Mariinilla tuli XC-kisaaminen aloitettua vuoden 2001 Finlandia maastopyöräilystä. Muutaman vuoden ajoin XC:tä ja enduroa kunnes enenevissä määrin maantietä aina vuoteen 2009 asti. Se oli hieno aikakausi, huikeita kisareissuja ympäri Eurooppaa ja kotimaata, good times.
Vuoden -09 jälkeen oli hieman suvantoa pyöräilystä, kunnes päädyin porukkalenkille 10 vuotta vanhalla XC- tykillä joskus vuonna 2010. Meininki oli totisesti muuttunut ja omaan silmään jengin fillarit oli hirveitä monstereita. Levyjarruja, jousi-iskareita edessä ja takana ja painoa niin perhanasti. Muutama tunti ajoa vierähti ja mulle myytiin Commencal Meta runko (terveiset Villelle). Se taitaa olla eräänlainen käännekohta omassa fillaroinnissa ja oikeastaan kokonaan uudenlainen kulttuuri avautui. Ajotaitojen reenaaminen sai aivan uuden merkityksen kun yhtäkkiä alamäkeen piti päästä kovaa. Ennenhän alamäet oli lepäämistä varten!
Porukkalenkeillä ja käytettyjä osia haaliessa tutustui uusiin ihmisiin joiden myötä päädyin pitkästä aikaa endurokisoihin Alhovuoreen 2011. Hissiin meno jännitti, muuten ei niinkään. Helvetin siisti viikonloppu ja muutama top10 EK-aika lämmitti mieltä, vaikka pyörä ja ukko olikin pannutusten seurauksena seuraavan viikon telakalla. Siitä lähtien on tullut ajettua muutama kisa vuodessa. Nykyään endurokisat tarkottaa mulle lähinnä hauskanpitoa ja hyviä pätkiä, joita on siisti ajaa niin kovaa kuin osaa ja uskaltaa. Kaikki taito ja kunto tulee kisoissa laitettua likoon, vaikka mitenkään tavoitteellista kisaaminen ei ole vuosiin ollut.

Alkuperäiseen kysymykseen vastatakseni, omat taidot ovat kehittyneet mahdollisimman monipuolisella ajolla. Kaikki pyöräilyn alalajit on kiinnostavia ja itse tulee ajettua aika erityylisiä lenkkejä, eli polkujyystöä, pelkkää alamäkeä, teknistä kikkailua, maantietä, dirttiä, pumptrackia, cyclocrossia ja työmatkaa. Ja eritoten tulee väärinkäytettyä polkupyöriä. Teknisen kivikkoalamäen selvittäminen 90-luvun ATB-pyörällä tuottaa takuuvarman onnistumisen elämyksen. Ja sitähän tästä pyöräilystä oikeastaan hakee, säväreitä, mahdollisimman monipuolisia.
Ja mitä jäykkiksellä ajamiseen tulee, niin samanlaisella laitteella tän maastopyöräilyn oon ite oppinut. Jäykkishommissa asenne ja fiilis on tärkeintä. Jäykkikset on todella pystyviä laitteita kunhan saa sen oikean raivon päälle. Niitä täytyy oikeasti ohjata ja pakottaa oikeaan suuntaan ja tapella vastaan kun perä koittaa pomppia minne lystää. Just se tilanne, kun pyörä vittuilee vastaan, mutta saat sen taltutettua ja tuhottua seuraavan mutkan, tuottaa sellasen hallinnan tunteen, että eipä ole täysjoustolla ikinä samanlaiselle zonelle asiaa. Siinä ei iskarin säätöjä, optimaalisia rengaspaineita tai osien värikoodausta mieti. Tärkeintä on vaan uus veto ja tavotteena repiä renkaat vanteilta.
Toivotaan tän vuoden Hardtail Heroes –sarjaan kunnon ryntäystä. Ja tiedoks kaikille, Markkuhan ei osallistu 2016 kauden kilpailuihin. Oisko sulla antaa HT-kilpailijoille jotain hyvää kisavinkkiä?
Luottakaa siihen menopeliin ja itteenne. Jäykkiksellä ajaminen isommissa mäissä on kovaa touhua ja siitä pitää olla ylpeä! Loppujenlopuksi tärkeintä on vaan tulla skaboihin nauttimaan hyvästä meiningistä ja tapaamaan uusia ihmisiä. Ja tää pätee kaikkiin, fillarista ja taidoista riippumatta.
Oot myös tunnettu uusiokäyttäjä ja heität kamaa pois vasta kun niistä on puristettu se viimeinenkin pisara. Oisko sulla jotain hyvää tarinaa siitä miten loppuun pyörän pystyy ajamaan?
Kyllähän sitä kamaa hajoo ja kuluu kun ajaa suhteellisen paljon ja kaatuilee siihen päälle. Varmaan yks minkä ainaki jotkut tietää on mun silver kashima Fox 36. Liukuputkista on siis kulunu pinnote reilun 10cm matkalta ja paljas alumiini vilkkuu ilosesti. Sateella se on yks herkimpiä keuloja, mitä oon tyypannu! Ja ehkä yks meikän erikoisuus on, että tykkään tekohengittää laakereita. Koitan myös yhdistellä ehjiä osia ja koota niistä taas jotain käyttökelpoista. Esim. mun takavaihtaja on kasattu kolmesta eri vaihtajasta ja jarruissaki on roskalavalta dyykatut jarruletkut. Jäykkikseen kasasin just takakiekon purkupinnoista ja roskiskehästä. Tällaisessa uusiokäytössä palkintona on eniten se tyydytys kun tietää tehneensä roskasta taas käyttökelpoisen esineen. Hieman rottasta pyörää voi myös hyvällä fiiliksellä paiskoa ympäriinsä.
Kyllähän se silti joskus potuttaa näiden romujen kanssa pelailla ja säätää. Sen minkä rahassa voittaa yleensä ajassa häviää. Onhan sen tarkotukseen koneistetun satulatolpan simmin sujauttaminen paikallaan smuutimpaa, kun koffin tölkin veistäminen muumifiskarseilla. Mut kuuluuhan tähän maastofillarointiin tällanen tietynlainen insinöörimeininki. Kaikki saa säätää fillareitaan omalla tyylillään!
Teet myös näyttäviä ajovideoita. Onko odotettavissa uutta tuotantoa?
Siitä näyttävyydestä tiiä.. Mut joo tuleehan noita tehtyä omaksi iloksi ja joskus oikein julkastuakin, jos joku muukin niistä fiiliksiä sattuisi saamaan. Tahti on ollut noin 1-2 videota vuodessa, eli ei kovin hurja. Varmasti jotain uutta tulee taas vuoden mittaan. Ei noista kuitenkaan etukäteen tiedä. Meikällä ideat kypsyy pikkuhiljaa ja kun kopassa alkaa olemaan valmista niin pyydän broidin kuvaamaan ja katotaan mitä saadaan narulle.
Tuntuu, että Suomessa tehdään melko vähän maastopyörävideoita tätä nykyä. Tääl on kuitenkin paljon kovia tyyppejä joiden ajoa ois siisti nähä. Kotimainen meininki ja tutut paikat inspiroi ihan eri tavalla kun tuplabackflipit rapakon takaa. Eli tehkää niitä videoita, lainatkaa kameroita tai tehkää vaikka puhelimella. Ei hyvä meininki siitä kuvanlaadusta kärsi.
Mitä tavoitteita ja toiveita sulla on kaudelle 2016?
Tärkeimpänä tavoitteena on tietty olla järkkäämässä hienoja kekkereitä jengille, tehä hyviä ja mielenkiintosia ratoja ja saattaa kisaviikonloput kunnialla läpi. Tavotteena on myös hyvät reittimerkinnät, ettei ihmiset pyöri tuolla skuttassa ihan pallo hukassa. Hyvällä meiningillä kun lähdetään ens kautta viemään läpi, niin uskon että saadaan entistä mukavampia, sujuvampia ja parempia tapahtumia aikaan. Ja tietty sitä toivoo, että kisoihin tulis paljon uusia naamoja ja vanhat jaksais pysyä messissä. Ja nuoria kuskeja myös. Junnuja tän lajin parissa ei oo ikinä näkyny liikaa ja SM-sarjassa onkin omat sarjat sekä junnuille että nuorille. Ilman taitavia junnuja ei Suomi tule enduron maailmankartalla näkymään, joten levittäkää ihmiset sanaa ja houkutelkaa myös nuorempaa porukkaa hyvän harrastuksen pariin.
Kiitos haastattelusta, Markku, ja isot tsemit tulevaan kauteen!